Aikaa on mennyt viimeisestä kirjoituksesta, molemmat toistensa vastakohtia.

 

Viimeistä edellisellä viikolla mikään ei mennyt nappiin. Vitutti, väsytti, töissä oli mennä hermot kohtalaisen totaalisesti ja mikään muu kuin suklaa ei tuntunut auttavan. Eihän se ollut kivaa herätä aamulla (väsyneenä. Töihin.) kun yöpöydällä edellisestä illasta muistutti tyhjä 200g suklaarasia, mutta joskus suklaa vain auttaa, ja joskus on kivaa olla pikku marttyyri jota elämä kolhii ja käpertyä peiton alle turvaan yleiseltä vitutukselta.

Ihan vähän aikaa, siis.

Mieheni kyseli kohteliaasti ja hienovaraisesti että mitenkäs on sen dieetin laita kun pyysin hakemaan juustoa ja suklaata AC:ltä puoli kahdentoista aikaan yöllä (ja kyllä, jos haluan juustoa ja suklaata puoli kahdentoista aikaan yöllä, mieheni hakee... uskokaa tai älkää!!!), mutta hyväksyi selitykseni siitä, että koko viikko oli mennyt märehtiessä elämää. Joskus on näin, ja ulkona oli sitä paitsi saatanan kylmä ja vihaan kylmyyttä kaikista eniten. The perfect excuse? Kaikista kivointa oli tietysti hypätä viikko sitten vaa'alle (NOT!)  ja nähdä suklaan ja turvotuksen (mun ei oikeasti tule juoda yhtään hiilihappoista juomaa, oli se kuinka lightia tahansa! Can't do it!) aiheuttamat karut lukemat,

69,9. Jes. Olenko siis täysi paska?

 

Ostin piiiiiitkästä aikaa laihdutuslehden, KG:n, ja aloin pohtimaan asiaa tarkemmin. En oikeasti ole huono ihminen. Suurin ongelmani laihdutusprojektissa, varsinkin pidemmissä, on ylitsepääsemätön(kö?) mukavuudenhaluni. Mokaan töissä ja saan kuulla siitä - suklaata. Väsyttää ja talo on kylmä kun lattialämmitystä ei ole ja takkaa ei jaksa lämmittää - sänkyyn juustopaketin kanssa. En jaksanut siivotatänään - grillivoileipiä ja heti!

Sain itseäni niskasta kiinni. Wuhuu. Muistutin itseäni, etten ole syntynyt 70-kiloiseksi - jos joku, ihan kuka tahansa, pystyy laihduttamaan itsensä 60-kiloiseksi ja pysymään siinä painossa, niin pystyn minäkin! Kaivoin esille yo-kuvani, ja vaikka siitä on 7 vuotta, kuva itsestäni 58-kiloisena (joka tosin oli vesi-ja mandariinikuurin seurausta...) muistutti minua, että olen KAUNIS, ja että luontainen vartalotyyppini on paras mahdollinen - en ole omena enkä päärynä, vaan seksikäs tiimalasi ;) Kun saan ylimääräiset laardit keskivartaloltani pois, minulla on kaunis lantionkaari, vyötärö on selvästi kapeampi lantioon nähdä, tissini ovat kivasti C-kokoa ja huom. kun lihon, kuppikokoni kasvaa, mutta kun laihdun, tisseistä ei tunnu lähtevän mitään! Onkohan muilla vastaavia kokemuksia...?

Jos aina antaa itselleen turpaan, ei voi mennä kovin hyvin. Jos seison peilin edessä ja masennun, mikä ihme saisi minut motivoimaan olemaan hoikempi? Itseinho ei toimi, korkeintaa verhoudun telttaan ja pyytelen anteeksi olemassa oloani. En aio pyytää anteeksi sitä miltä näytän!!

Jos oikeasti haluaa laihtua - näin uskon - täytyy katsoa itseään rehellisesti ja kaivamalla kaivaa itsestään niitä puolia, joista jo tykkää. Paras motivaatio, jonka voin itselleni keksiä, on se, että haluan olla VIELÄ KAUNIIMPI. Ei niin, että haluan olla laihempi, koska olen läski, tai kauniimpi, koska olen ruma. Ei, haluan olla vielä kauniimpi, PISTE.

Kiharsin uudet pitkät hiukseni (kesti 2 h... :D) meikkasin tunnin ja otin itsestäni upeita kuvia Kyllä oli mukavaa postata ne facebookkiin! Seuraavana aamuna tein saman ennen kuin menin töihin. Todennäköisesti näytin paremmalta kuin moneen vuoteen :D Johtuipa se omasta mielialastani tai ei, tuntui että töissä katseet olivat pidempiä, erilaisia, tuntui että miehet halusivat sanoa JOTAKIN TODELLA PALAVASTI mutta eivät sitten kehdanneetkaan, koska se olisi outoa varsinkin kun kyseessä oli ihmisiä jotka olen tuntenut jo todella pitkän aikaa.

Ei kiinnosta, mikäli vaikutan lapselliselta tai narsistiselta. Haluan olla vielä kauniimpi. Piste.

Otin uusia kuvia vertailun vuoksi, koska 3 viikkoa on mennyt. Ja niin, viikon tsempattua vaaka palasi ihaniin lukemiin 67,7. Vielä on matkaa edessä, mutta jotenkin uusi kovasti työstämäni metodi tuntuu paremmalta. Joudun pakottamaan itseni kehumaan itseäni joka aamu, mutta se toimii. Kunpa se vielä jonain kauniina päivänä tulisi luonnostaan!

PS. Nämä kuvat olisivat luonnollisesti hivelleet itsetuntoani vielä enemmän, mikäli olisin vaihtanut kuvakulmaa edellisen kerran jälkeen ja vetänyt vatsaa sisään ja sitä rataa. Mutta pidän edelleen kiinni raatorehellisyys-periaatteestani. En väittänytkään olevani bikinibeibi :) Mutta ehkä ensi kesään mennessä eroa löytyy huomattavasti enemmän kuin ao. kuvista?

 Ensin ENNEN ja perässä JÄLKEEN